Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikka uudistui pakon edessä – keinot vaihtuivat, tavoitteet pysyvät

Venäjän suurhyökkäys Ukrainan suvereeniin valtioon 24.2. jää historiankirjoihin yhtenä modernin ajan rumimmista kansainvälistä lainsäädäntöä ja yleistä moraalikäsitystä rikkoneista teoista. Hyökkäys menee kaikessa röyhkeydessään samaan kategoriaan kuin toisen maailmansodan aloittanut Saksan hyökkäys Puolaan syyskuussa 1939.

Tekoihin johtaneissa kehityskuluissa on yhteisiä tekijöitä. Adolf Hitler oli ja Vladimir Putin on kansainväliselle järjestykselle ja järjestelmälle vaarallisia itsevaltiaita. Putinia voisi verrata myös aikamme Josif Staliniin. Heitä kaikkia yhdistää poikkeuksellinen häikäilemättömyys vieraita valtoja ja omaa kansaansa kohtaan.

Saksan toimista toisen maailmansodan aikana syntyi syvä kansallinen häpeä, joka siirtyi myös sotien jälkeiselle sukupolvelle. Nämä sotien traumat vaikuttivat siihen, että Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikka pohjautui jo hyvin varhain pasifistiselle suuntaukselle erityisesti liennytyspolitiikan alettua. Blokkien raja ja sodan etulinja kulki Saksan pääkaupungin halki. Itä-Saksa kuului Varsovan liittoon ja Länsi-Saksa pyrki pitämään asialliset välit kaikkiin ilmansuuntiin. Ydinpelote kylvi pelkoa muurin molemmilla puolilla.

Sosiaalidemokraattien liittokanslerit ovat erityisesti olleet varovaisia Venäjää kommentoidessaan ja se perinne aloitettiin jo kylmän sodan varhaisina vuosina, kun kaksinapaisen järjestelmän status quo pyrittiin lukitsemaan. Helmut Schmidt kehui Putinin toimintaa vielä viimeisinä elinvuosinaan, kun muut pyörittelivät päätänsä. Jälleenyhdistyneen Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikka noudatteli hyvin pitkälti vanhan liittotasavallan periaatteita muun muassa multilateraalin yhteistyön fundamentaaliuden osalta.

Perusperiaatteet jälleenyhdistyneen Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ovat säilyneet pääpiirteissään samanlaisina. Politiikkaa voi luonnehtia pragmaattiseksi, kumppanuutta arvostavaksi, proaktiiviseksi, vastuulliseksi ja autoritäärisiä hallintoja vastustavaksi. Autoritääristen hallintojen kanssa on tehty pääosin kuitenkin aina vähintään taloudellista yhteistyötä ja asialliset välit on pyritty säilyttämään, vaikka kritiikkiä Saksalta ja ”like minded”-mailta onkin esimerkiksi Venäjän suuntaan satanut. Kritiikki on ollut kuitenkin vaatimatonta. Autoritäärisiä hallituksia ei enää vastusteta vain sanalla, vaan myös kylmällä raudalla.

Vihreän ulkoministeri Joscha Fischerin toiminta Kosovon sodan aikana oli mullistava teko, kun Saksa osallistui pommituksiin yhdessä Nato -liittolaisten kanssa. Saksa osallistui sotilaalliseen interventioon jo Persianlahden sodan aikana rahoittajan roolissa, mutta tämä on jäänyt keskusteluissa vähemmälle huomiolle. Aktiivisia taistelujoukkoja se ei kuitenkaan alueelle lähettänyt ja tähän oli myös institutionaaliset perustelunsa.

Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tapahtui jotain historiallista lauantaina 26.2. pari päivää Venäjän suurhyökkäyksen alkamisesta. Liittokansleri Olaf Scholz ilmoitti, että Saksa lähettää Ukrainaan aseita ja nostaa Bundeswehrin budjettia sadalla miljardilla eurolla. Summa on valtava jopa vauraan Saksan mittakaavassa. Saman viikonlopun aikana demaritaustainen Scholz ilmoitti raskaista pakotteista Venäjää vastaan. Scholz oli vältellyt koko kriisin ajan Nord Stream 2:n mainitsemista mahdollisia pakotteita kommentoidessaan ja moni piti linjaa käsittämättömän lepsuna, vaikka sillä olikin nähtävissä selvä historiallinen häntänsä. Vihreiden ulkoministeri Annalena Baerbock totesi taannoin liittopäiväpuheessaan, että ihmisoikeuksia ja YK:n peruskirjaa tulee puolustaa. Baerbock oli äärimmäisen kriittinen Venäjää kohtaan jo ennen syksyn liittopäivävaaleja ja kampanjansa aikana, kun Scholz vältteli ja väisteli.

Saksan uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen asenne ei kuitenkaan tullut aivan täysin puskista. Nykyistä komission puheenjohtajaa ja aiempaa Saksan puolustusministeri Ursula von der Leyeniä on syytetty Bundeswehrin päästämisestä rappiolle ja keskustelua kaluston uudistamisesta on käyty jo useita vuosia. Suuremmaksi vaaliteemaksi se ei tosin noussut syksyn 2021 liittopäivävaaleissa, kuten ei ulko- ja turvallisuuspolitiikka kokonaisuutena muutenkaan. Asiaa nostettiin kuitenkin toisinaan esiin. Hallitusneuvotteluissa oli tämä massiivinen uudistus ollut joidenkin saksalaisten medialähteiden mukaan jo esillä, joten mistään viikon aikana tapahtuneesta kehityskulusta ei sadan miljardin uudistuksessa ollut kysymys. Uudistuksen laajuus yllätti varmasti koko yleisön eli tässä tapauksessa koko maailman.

Paljon on siis muuttunut, mutta Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ole mennyt täysin päälaelleen, kuten moni on viime aikoina lausunut: nimittäin ne mitä ovat erityisesti muuttuneet, ovat ne keinot, joilla Saksa globaaleihin, alueellisiin ja kansallisiin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin haasteisiin nyt pyrkii vastaamaan. Tavoitteisiin pyritään vanhoja yleisiä periaatteita pääosin noudattaen, vaikka työkalupakissa ovat instrumentit vaihtuneet. Saksa haluaa yhä olla vastuullinen ja rauhaa rakentava toimija maailmassa. Idealismista ollaan kuitenkin otettu askel realismin suuntaan.

Aika näyttää sen, kuinka suureksi osaksi kovan voiman osuus kokonaisuudessa tulee muodostumaan. Saksa on elänyt diplomatiasta, jolle koko valtion olemassaolo perustuu. Turvallisuusympäristön muutos voi kuitenkin muuttaa tätä suhtautumista, mutta tuskin dramaattisesti, vaan Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikka pohjautuu jatkossakin edellä mainituille yleisille periaatteille. Saksa ei nimittäin voi olla vastuullinen pelaaja ja partneri, jos ei näe, mitä voi tapahtua, jos se ei anna panostaan siinä pelissä, jota kaikki muutkin pelaavat.

Mielenkiintoista on nähdä, millaista keskustelua koalitiosopimuksen osalta massiivisesti uudistunut politiikkalinja tulee aiheuttamaan. Fischeria arvosteltiin aikoinaan Kosovo -intervention osalta ja myös puolueensa seuraava ulkoministeri Baerbock joutunee vastaamaan kysymyksiin tästä myllerryksestä. Monella on paljon kysymyksiä esitettävänään. Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikka siis koki historiallisen muutoksen, mutta se oli käytännössä ainoa vaihtoehto tilanteessa, jossa Hitlerin ja Stalinin politiikkaa tekevä diktaattori yrittää tuhota nykyisen maailmanjärjestyksen ja sen tilan, missä Saksa liikkuu ja mistä se elää. Askel kohti suurempaa globaalia toimijuutta on otettu. Saksan pitää nyt päättää, mitä se haluaa ja minkä roolin se haluaa ottaa. Yleisistä tavoitteistaan ja periaatteistaan aktiivisena toimijana se tuskin tulee dramaattisesti luopumaan.

Janne Heikkinen